Ajankohtaista | Aktuelles

Stadtschreiberblog Hans Brinkmann Oktober 2019

StadtschreiberBlog von Hans Brinkmann  Oktober 2019

(Blogikirjoitus suomeksi löydät  jokaisen saksankielisen tekstin jälkeen.Die Übersetzung ins Finnische finden Sie direkt nach jedem deutschsprachigen Blogtext.)

Photo: Nina Dannert

Hans Brinkmann vor dem Kulturhaus Laikku. Foto: Nina Dannert.

Brief an die Muse (5) – Tampere,  27.10.19

Liebe Beatrice,

jetzt ist auch noch die Zeit umgestellt worden. Obwohl seit ein paar Jahren sehr umstritten in ganz Europa, eine wirklich zeitgemäße Angelegenheit: Jetlag ohne zu fliegen. Genuss ohne Flugscham. Ich fahre nun erst mal nach Helsinki mit der Bahn. Aber nicht mehr lange hin, dann werde auch ich wieder über Riga nach Berlin düsen. Ja, da bin ich mal wieder ziemlich herbstlich gestimmt, soll ich deutlicher werden? – Aus der Heimat kommt eine SMS und wünscht mir, meine Zeit in Finnland solle sich „dehnen“, denn (wörtlich): „hier ist es furchtbar“. Na, danke. Das hat mir gerade noch gefehlt.

Aber jetzt gehts ab nach Helsinki zur Buchmesse. Helsinki ist ganz deutlich Hauptstadt. Größere Bevölkerungsdichte. Und: Wenn man „Tampere Underground“ googelt, wird man auf Pispala verwiesen, googelt man hingegen „Helsinki Underground“, zeigen sie einem die U-Bahn. Auch haben sie dem Konsum noch schlimmere Vertikalen und Horizontalen gebaut, kaum dass man aus dem Bahnhof raus ist, aber auch einiges an Geld in die Kultur gesteckt.

Beispielsweise in eine Bibliothek, auf die zurecht alle stolz sein können. Was brauchen die Lesenden, diese seltsam seltene Sorte Menschen, ja was? Ruhe und Weite mitten im Trubel. Büchermassen, die einen nicht erschlagen. Das Gefühl, irgendwie doch noch drüberzustehen, obwohl man drin ertrinken könnte, in der Flut an Wissen und Erfindungskraft. Deshalb die Wogen der Architektur und die halbhohen Regale – als Planken sozusagen, an die man sich klammern kann. Das muss wohl die Idee gewesen sein. – In der deutschsprachigen Abteilung das Buch „Erbmütter-Welttöchter“ vom Eichenspinner-Verlag (zwei samische Autorinnen), also aus „meinem“ Verlag. Draußen regnete und schneite es dann auch noch, ich las „Psychedelia and other colors“ von Rob Chapman, Name Dropping, Name Dropping …, da hätte ich genauso gut im Regen und Schnee herumgehen können. Blöd, dass mir als freier Tag nach der Buchmesse ausgerechnet der Montag geblieben war. Schließtag aller Museen bis auf drei. Zwei habe ich dann doch noch besucht.

Das „Amos Rex“ wird meistens von der Rückseite her abgebildet, weil es da aussieht, als hebe ein Tiefseeungeheuer seine Glubschaugen aus dem Asphalt. Touristengruppen laufen dann auch gleich den schuppigen Hügel rauf und lassen sich da fotografieren. Die Vorderseite des Hauses erinnert eher an einen Busbahnhof der 70er Jahre, aber sehr hübsch, also eher wie ein Nachbau für einen späteren Hollywoodfilm über diese Zeit. Passende Kulisse für ein Museum, das von den Ideen der Postmoderne seligen Angedenkens inspiriert zu sein scheint. Aktuell zu sehen war allerdings u. a. eine thematisch geordnete Werkschau: „Birger Carlstedt. 1907-1975“. Ein klassischer Modernist, der die Strömungen seiner Zeit aufgriff und sich aneignete. – Im HAM (Helsinki Art Museum), das im Tennispalast untergebracht ist, sah ich sozusagen parallel: „Ellen Thesleff. 1869–1954“. – Die Problematik genialer Künstler in Ländern, die von Paris, London, Berlin oder New York aus eher am Rande wahrgenommen werden. Mit neuen Ideen und gewissen Erfolgen im Ausland kehren die Begabten nach einer prägenden Zeit in die Heimat zurück, sie genießen einen Vorschuss an Aufmerksamkeit , der sich aber in internationales Ansehen nicht ummünzen lässt. Immerhin gelten sie nicht als Prophet im eigenen Land, sind etabliert, werden gefeiert, aber doch als ein Fremdkörper, wenngleich ein willkommener.

Großes Aber. Einerseits, andererseits. National ein Star, die Weltgeschichte spielt anderswo. Dabei haben sie durchaus wichtiges zu sagen. Sie haben ein Volk. Sie haben ein Land im Rücken. Sie modifizieren die internationalen Trends und fügen sie in die nationale Geschichte ein, über die der globalisierende Blick gern hinweggeht.

Man kann das freilich auch anders sehen, einfach als Nachvollzug.

Aber das würde dem ausgeprägten Personalstil und vielen Einzelbildern nicht gerecht. Schon gar nicht bei Ellen Thesleff, die mit ihrem leicht spinnerten, ätherischen Expressionismus einem ganz anderen Anspruch folgte. – Im Zug nach Helsinki trafen wir übrigens Nickel Pallat (früher Ton Steine Scherben), der für das Vertriebslabel Indigo auf der Weltmusikmesse in Tampere war. Cooler Typ. Nina verriet im Gespräch, dass sie gern mal Helge Schneider nach Finnland holen würde. Als Jazzer, nicht als Komiker. Kann ich mir gut vorstellen.

Der Weltmusikbegriff ist natürlich auch ein kolonialisierender. Darf man nicht vergessen. Pallat machte mich auf ein Buch von Chico Buarque, dem Brasilianer, aufmerksam. In Brasilien wurde ja als Gegenkonzept zum Kulturkolonialismus das Konzept des „kulturellen Kannibalismus“ entwickelt. Ähnlich wie der Jazz verleibt sich die brasilianische Kunst und Musik alles ein, was nicht bei drei auf’m Baum ist. Aber wo hört das Fressen auf, und wo beginnt die Vergiftung. Wer frisst wen?

Das sind so Fragen.

Tampere soll ja jetzt auch eine Straßenbahn bekommen. Na, hoffentlich kommt keiner auf die Idee, die dafür benötigten Millionen ausgerechnet an der Kultur einzusparen. He, ihr wollt Kulturhauptstadt werden! Wie Chemnitz. Und ich wünsche das beiden Städten mittlerweile.

Solche Einsparungen im Kulturhaushalt treffen eh immer nur die Kleinen, deren Arbeit dann nicht zählt. Wie das Laikku vielleicht. Bei all der Mühe, die zum Beispiel Nina sich dort gibt. Man weiß doch, am Ende kleckert sich aus den Einsparungen, die im kulturellen Bereich anfallen, eh niemals das benötigte Geld zusammen. Das ist immer nur Symbolpolitik, um Neuverschuldung zu rechtfertigen: Seht her, wie schmerzhaft wir uns ins eigene Fleisch schneiden. Dabei ist die Soziokultur … – au weia, jetzt fange ich schon an, mein gesellschaftskritisches Genörgel nach Finnland zu exportieren! Da wird es wirklich Zeit, dass sie mich wieder nach Deutschland abfliegen lassen. Und tschüss. – Jedenfalls wünsche ich Nina und allen, dass es nicht so schlimm kommt, wie es kommen könnte.

Die Zeit in Tampere war sehr schön, ich bin dankbar. Manchmal war’s auch anstrengend, und oft saß ich müde im Bus. Nina hat ein Gedicht geschrieben, wie sich Finnisch dann anhört. Nachtfinnisch sozusagen. Dämmerungsfinnisch. Immer wieder hört man dieses „Jaa“. Mit einem offenen „O“ am Ende, das ins „A“ hinübergleitet. (Dem sächsischen Seufzer nicht unähnlich.) Es klingt, als wäre den Leuten hier das Trostbedürfnis der anderen – aller anderen – seit Ewigkeiten bekannt. Ich ahne, dass Finnland auf einem großen Sprung in die ungewisse Zukunft ist, und sicher wird nicht jeder und jede dabei mitgenommen. Man schaue sich die Digitalisierung an, den Umgang mit dem Geld, den ganzen Karten. Es gibt Untröstliche. Es wird mehr davon geben. Und gerade für die erklingt dieses „Jaa“ wie ein Refrain, immer und immer wieder.

Das ist in Deutschland ganz anders. Da veranstalten sie Talkshows im Fernsehen: „Brauchen wir vielleicht mehr Empathie?“ – Jaa…

Liebe Beatrice, das war’s dann wohl. Tampere. Mein Fazit: Hätte ruhig länger dauern dürfen. Aber es war auch deshalb so gut, weil das Programm so fordernd war und weil die Leute hier so toll sind. Ich sag mal: alle. Obwohl ich natürlich nicht alle kennengelernt habe. Aber zum Abschied.

Gruß und Kuss.

Hans

***

Kirje muusalle (5) 27. lokakuuta 2019

 

Rakas Beatrice,

taas on siirrytty talviaikaan. Koko Euroopassa parin vuoden ajan kovin kiistelty teema onkin nyt todella ajankohtainen: jetlag lentämättä. Nautinto ilman häpeää lentämisestä. Matkustan nyt kuitenkin ensin junalla Helsinkiin. Muttei aikaakaan, kun jo kiidän Riian kautta Berliiniin. Kyllä, olen taas melko syksyisessä vireessä, pitäisiköhän minun yrittää olla selkeämpi? – Kotimaastani tulleessa tekstiviestissä toivotaan, että oleskeluni Suomessa ”venyisi”, sillä (sanatarkasti): ”täällä on kamalaa”. Voi kiitos. Tämä se vielä puuttuikin.

Nyt joka tapauksessa Helsinkiin kirjamessuille. Helsinki on aivan ilmiselvä pääkaupunki. Suurempi asukastiheys. Ja: jos googlaat sanoilla ”Tampere Underground”, ohjataan sinut Pispalaan, kun taas googlaus sanoilla ”Helsinki Undergound” antaa tulokseksi metron. Sen lisäksi on kuluttamista varten rakennettu pysty- ja vaakasuunnassa vielä pahempaakin, tuskin ennätät ulos asemarakennuksesta, mutta on rahaa toki sijoitettu myös kulttuuriin.

Esimerkiksi kirjastoon, josta kaikki voivat olla ylpeitä. Mitä tarvitsevat lukevat, tuo harvinainen ihmislaji, niin mitä? Rauhaa ja tilaa hälinän keskellä. Kirjamassoja, jotka eivät lyö hengiltä. Tunteen, että kaiken voi jollakin lailla kestää, vaikka siihen voisi hyvin hukkuakin, tuohon tiedon ja uuden keksimisen tulvaan. Siksi aaltoilevaa arkkitehtuuria ja puolikorkeat hyllyt – niin sanotusti parruina, joihin voi takertua. Tämä on varmaankin ollut ajatus taustalla.  – Saksankielisellä osastolla Eichenspinner-kustantamon, siis ”minun” kustantamoni, kirja ”Erbmütter-Welttöchter” (kahdelta saamelaiselta kirjailijalta). Ulkona satoi kaiken päälle vettä ja lunta, luin Ron Chapmanin ”Psychedelia and other colors”, julkkiksia, julkkiksia… yhtä hyvin olisin voinut kävellä ympäriinsä sateessa ja lumessa. Ikävää, että minulle jäi vapaapäiväksi kirjamessujen jälkeen juuri maanantai. Museot olivat kolmea lukuun ottamatta kiinni. Kävin kahdessa.

Amos Rex kuvataan usein takaa, koska sieltä käsin se näyttää kuin syvänmerenhirviön mulkosilmät olisivat tunkeutumassa asfaltista. Turistiryhmät rientävät suomuista kukkulaa ylös ja otattavat kuvia itsestään. Rakennuksen julkisivu muistuttaa 70-lukulaista linja-autoasemaa, sievää sellaista, siis kuin kopio tuon ajan myöhäisistä Hollywood-elokuvista. Sopiva kulissi museolle, jota postmodernin aatteen muisto mitä ilmeisimmin on inspiroinut. Tällä hetkellä ohjelmassa on mm. temaattisesti järjestetty näyttely ”Birger Carlstedt 1907−1975”. Klassinen modernisti, joka tarttui aikansa virtauksiin ja omaksui ne. − HAM:issa (Helsingin taidemuseo), joka sijaitsee Tennispalatsissa, kävin katsomassa niin sanotusti rinnakkaisen näyttelyn ”Ellen Thesleff 1869−1954”. – Nerokkaiden taiteilijoiden problematiikkaa maissa, jotka Pariisista, Lontoosta, Berliinistä tai New Yorkista käsin tiedostetaan vain ohimennen. Lahjakkuudet palaavat ulkomailla menestystä saatuaan uusine ideoineen takaisin kotimaahansa, saavat osakseen ennakkohuomiota, joka ei kuitenkaan muutu kansainväliseksi arvostukseksi. He eivät siltikään ole profeettoja omalla maallaan, vakiinnuttavat kyllä asemansa ja ovat juhlittuja mutta silti vieraita, vaikkakin tervetulleita sellaisia.

Suuri mutta. Toisaalta ja toisaalta. Kansallisella tasolla tähti, maailmanhistoria tehdään jossakin muualla. Ja samalla heillä on tärkeää sanottavaa. Heillä on kansa. Heillä on maa selustanaan. He muokkaavat kansainvälisiä trendejä ja yhdistävät ne kansallisiin tarinoihin, joiden yli globalisoiva katse niin helposti pyyhkäisee.

Tästä voi tietysti olla monta mieltä, selityksenä vain.

Mutta se ei olisi oikein taiteilijan omalle tyylille eikä monille yksittäisille kuville. Ei etenkään Ellen Thesleffin kohdalla, jonka aavistuksen hullu, eteerinen ekspressionismi oli aivan omalla tasollaan. – Junassa matkalla Helsinkiin tapasimme muuten Nickel Pallatin (ent. Ton Steine Scherben), joka osallistui Tampereen maailmanmusiikkimessuille edustaen Indigo-brändiä. Mahtava tyyppi. Nina paljasti, että kutsuisi Helge Schneiderin mielellään Suomeen. Jazzmuusikkona, ei koomikkona. Voin hyvin uskoa.

Termi maailmanmusiikki on tietysti kolonialisoiva. Sitä ei pidä unohtaa. Pallat kertoi minulle brasilialaisen Chico Buarquen kirjasta. Brasiliassa kehitettiin kulttuurikolonialismin vastavoimaksi ”kulttuurillisen kannibalismin” konsepti. Samoin kuin jazzissa yhdistyy brasilialaisessa taiteessa ja musiikissa kaikki, mikä ei pääse riittävän nopeasti pakoon. Mutta milloin syöminen loppuu ja missä kohtaa myrkyttäminen alkaa? Kuka syö kenet?

Siinä kysymyksiä.

Tampere saa pian oman raitiotiensä. No, toivottavasti kukaan ei saa päähänsä ottaa siihen tarvittavia rahoja juuri kulttuurilta. Tehän haluatte kulttuuripääkaupungiksi! Kuten Chemnitz. Toivon sitä kummallekin kaupungille.

 

Kulttuurista säästäminen osuu aina pienimpiin, joiden työllä ei katsota olevan merkitystä. Kuten ehkä Laikkuun. Huolimatta kaikesta vaivasta, jota Nina sen eteen näkee. Sehän tiedetään, ettei kulttuuriin kohdistettavista säästöistä koskaan saada riittävää summaa kasaan. On kyse vain symbolisesta politiikasta, jolla oikeutetaan lisävelka: katsokaa, miten kipeästi leikkaamme omaa lihaamme. Tällöin sosiokulttuuri… − auts, nyt alan taas tuoda yhteiskuntakriittistä nurinaani Suomeen! On varmaankin oikea hetki lähettää minut takaisin Saksaan. Heippa. – Toivon joka tapauksessa Ninan ja kaikkien muidenkin puolesta, ettei lopulta käy niin huonosti kuin voisi käydä.

Tampereella viettämäni aika on ollut todella hienoa, olen siitä kiitollinen. Toisinaan se on ollut myös raskasta, ja bussissa istuessani olen usein ollut väsynyt. Nina kirjoitti runon siitä, miltä suomen kieli silloin kuulostaa. Yösuomea niin sanotusti. Hämäräsuomea. Aina kuuluu tuo sana ”Jaa”. Lopussa avoin ”O”, joka jatkuu A:na. (Ei kovinkaan erilainen kuin saksilainen huokaus.) Se kuulostaa siltä kuin ihmiset olisivat jo ikuisuuden tiedostaneen muiden – kaikkien muiden – tarpeen saada lohdutusta. Aavistelen Suomen olevan menossa valtavalla loikalla kohti tuntematonta, eikä kaikkia varmastikaan oteta mukaan. Katsokaapa digitalisoitumista, suhtautumista rahaan, kaikkeen. On lohduttomia ihmisiä. Heitä tulee jatkossa enemmän. Ja juuri heidän korvissaan tämä ”Jaa” kuulostaa kertosäkeeltä, yhä uudestaan ja uudestaan toistuvalta.

Saksassa on aivan toisin. Siellä esitetään televisiossa keskusteluohjelmia: ”Tarvitsisimmekohan me enemmän empatiaa?” – Jaa…

Rakas Beatrice, tässäpä se sitten kai oli. Tampere. Tiivistetysti: olisi mainiosti voinut jatkua pidempäänkin. Hyvää oli juuri se, että ohjelma oli niin haastava ja että ihmiset täällä ovat niin mahtavia. Toteanpahan vain: kaikki. Vaikken tietysti kaikkiin tutustunutkaan. Mutta lähtiäisiksi.

 

Terveisiä ja suukkoja

Hans

Käännös Anne Kilpi

Hans Brinkmann liest auf der Buchmesse in Helsinki am gemeinsamen Stand der Deutschen Bibliothek Helsinki, der Aue-Stiftung und des Goethe-Instituts Finnland. Foto: Nina Dannert.

Brief an die Muse (4) – Tampere, 25.10.2019
Liebe Beatrice,
in Sastamala, im Finnischen Buchmuseum wurde ich gefragt, ob ich mir vorstellen könnte, auch ein Gedicht über meine Erlebnisse noch in Finnland zu schreiben und es auch aus der Hand zu geben. Nun, das kam mir wie ein Auftrag vor, und du kennst ja meine Haltung zu Aufträgen: Manchmal erfülle ich sie gern und manchmal nicht. Hier kommt das Gedicht, es ist lang:
Psychedelic Tampere 
Oh multiple choice. Immer müssen wir wählen.
Und immer schmeißen wir irgendwas raus.
Mensch, ärg’re dich nicht. Du bist in Finnland. Nun
guck nicht so. Sonst sieht man dir gleich den Chemnitzer an,
die beste Luft atmend beim Schlurfen durch die Partnerstadt.
Die deutsche Zunge ist immer die verschluckte.
Njemez – wie die Russen sagen: Zunge weg
und Augen auf: Ich traf Mara Balls bei Lidl (das is‘ ja
der absolute Hotspot). Sie sagte, sie heiße Maria, und fragte,
ob ich der bin, nach dem es aussieht. Ich drauf
nicht eben viel, dass ich sie erkannte von ihren Videos
auf Youtube, die Frau hat ein Faible
für Amplifier und ist selber eine Verstärkerin. Rockmusik
das steinalte Schreibaby, Stars von heute sind die Babysitter,
den eigenen Kopf in der Weihnachtsbeleuchtung. –
Hielt sie mich für eine Art Alien Alf
am Regal voll Katzenfutter?
Das fragt man sich da. Next friday
we will jump into cold water. – Exactly, sagte sie.
Kansankioski – Volkskiosk
war wohl zu viel für die Chemnitzer FREIE PRESSE,
die strich im Interview mit mir das „Volk“ weg,
bloß nicht die Leserschaft spalten, sonst bleibt nur die Hälfte
vom Kuchen. Moral ist Interesse. Apropos:
Miinus Viirus, Miinus Viirus! Die Reklame
klingt wie ein guter Name für eine Punk-Band
und nervt: beim Verkauft-werden-wollen für dumm
will die Menge sich schlau vorkommen.
Haben oder Sein – das war gestern. Jetzt wird nur noch
gefühlt.
Wie hebt man das kulturelle Niveau?
Nicht wie ein Bein. Aber
durch Unterkellerung. Next friday
mit Haut und Haaren in der Weihnachtsbeleuchtung
las ich in Maras wohnzimmergroßer Konzerthöhle
unter dem Radar (hier wohnen die guten Geister
und andere) meine Gedichte, sie spielte
aufmerksam dazu Gitarre,
dann Jukka Kääriäinen: Die Geister in den Maschinen
rappelten in ihren Kisten. Mein eigener Rappel
erkannte sich. Und allen gefiel das. Anderntags
gings ums TV und um Katastrophen (1) –
Tschernobyl, Nine-eleven, wir hatten die Wahl
gegen Ende: wollten wir was hören über Misogynie oder
Misanthropie? Die Mehrheit (Männer) scheute die Misogynie.
Immer schmeißen wir irgendwas raus.
Mara hätte ein Spiel über Misogynie lustiger gefunden.
Nina auch. Ich wollte mal wieder nicht wählen.
(We want it all and we want it now.
Das kriegen wir aber auch später nicht.)
Aus Deutschland gute und schlechte News,
die schlechten sind die üblichen. Langweilig.
Die guten überraschen
und haben auch mit einem Kiosk (2) zu tun …
Wussten Sie, dass das deutsche Sandmännchen
auch in Finnland ausgestrahlt wurde –
mit einer anderen Melodie? Und den kleinen Maulwurf
kennt man hier auch. Ich komme vom Thema ab
ja, wo denn sonst hin? – Psychedelisches Leben
heißt: einen Nichtangriffspakt mit Monstern
einzuhalten, bis ihn die andere Seite bricht, der Schmerz
oder die Angst übermächtig wird.
Die eigene Monstrosität in Schach halten.
Selig lächeln, selig sein wie der Frosch von Toni
Lahtinen, der wie eine Nadel auf dem Wasser liegt,
Kopf nach Süden (3).
In Finnland sagen alle Du zueinander, Himmel und Pfütze.
ROCK ist so eine Angeber-Musik.
Die ist jetzt reif, den Frauen zu gehören.
Sonst wird sie muffig. Sie muss aber frisch duften
wie ein gewaschener Baby-Popo.
Und eine dreckige Sprache sprechen
wie ein Gedanke, für den man sich schämt.
Und sie muss immer von unten kommen,
selbst wenn sie von oben kommt.
Nun gut, sie ist ungewaschen.
Machen wir uns nichts vor.
(Ich bin ganz benebelt von der guten Luft hier.
Ich Asthmatiker.)
Im Lenin-Museum war ich immer noch nicht.
(Ist das ein Running Gag oder eher Nordic Walking?)
Dafür sprach mich derselbe Bettler
viermal in einer Dreiviertelstunde an, ein Bruder.
Gern wäre ich ein Stein, der auf dem Wasser springt.
Aber ich weiß, dass ein Stein im Wasser versinkt. Ungeschickt.
[2019-10-26]
Anmerkungen: (1) Performance von Liila Jokelin; (2) „KIOX“, LP von Felix Kummer, 2019; (3) Luontorunoja, LP von Pelle Romantika & Kuolema-Duo, 2019
Gruß und Kuss, liebe Beatrice, bis bald!
Hans
***

Kirje muusalle (4)

Tampere, 25. lokakuuta 2019

 

Rakas Beatrice,

minulta kysyttiin suomalaisen kirjan museossa Sastamalassa, voisinko kuvitella kirjoittavani runon Suomessa kokemastani ja päästää sen vielä käsistänikin. No, minä otin sen toimeksiantona ja tiedäthän sinä suhtautumiseni toimeksiantoihin: toisinaan toteutan ne mielelläni ja toisinaan en. Tässä tuo runo, joka on pitkä:

 

Psykedeelinen Tampere

Oh multiple choice. Aina meidän täytyy valita.

Ja aina me heitämme jotain pois.

Hei, älä nyt kimpaannu. Olet Suomessa. Äläkä

katso noin. Muutoin sinussa näkyy heti chemnitziläinen,

parasta ilmaa hengittäen kävelyllä ystävyyskaupungin halki.

Saksalainen kieli on aina se, jonka kissa vei.

Njemez – kuten venäläiset sanovat: kieli pois

ja silmät auki: Tapasin Mara Ballsin Lidlissä (se

todellinen hotspot). Hän sanoi nimekseen Maria ja kysyi,

olenko minä se, jolta näytän. Mitäpä

minä siihen, että tunnistin hänet Youtube-videoista,

se nainen on mieltynyt

vahvistimiin ja on itse sellainen. Rockmusiikki

tuo ikivanha itkupilli, lapsenvahteina tämän päivän tähdet,

oma pää jouluvalaistuksessa. –

Pitikö hän minua jonain Alf-avaruusoliona

täpötäyden kissanruokahyllyn edessä?

Se kävi mielessä. Next Friday

we will jump into cold water. – Exactly, hän sanoi.

Kansankioski – Volkskiosk

oli kai liikaa chemnitziläiselle FREIE PRESSELLE,

joka minua haastatellessaan jätti sanan ”Volk” pois,

ei saa jakaa lukijakuntaa, muutoin kakusta jää jäljelle

vain puolet. Moraali on kiinnostusta. Apropoo:

Miinus Viirus, Miinus Viirus! Mainos

kuulostaa hyvältä nimeltä punkbändille

ja ärsyttää: halutaan myydä tyhmille

ja massa haluaa näyttää fiksulta.

Omistaa vai olla – se oli eilen. Nyt vain

tunnetaan.

 

Miten nostetaan sivistyksen tasoa?

Ei samoin kuin jalkaa. Vaan

kaivamalla kellari. Next Friday

koko komeudessani jouluvalaistuksessa

luin Maran olohuoneen kokoisessa konserttiluolassa

näkymättömissä (missä hyvät henget

sun muut asuvat) runojani, hän säesti

tarkkaavaisesti kitaralla,

sitten Jukka Kääriäinen: koneiden sielut

rämistelivät laatikoissaan. Oma räminäni

tunnisti itsensä. Ja kaikki pitivät siitä. Seuraavana päivänä

vuorossa TV ja katastrofit (1) –

Tschernobyl, syyskuun yhdestoista, lopuksi piti

valita: haluammeko kuulla misogyniasta vai

misantropiasta? Enemmistö (miehet) kavahti misogyniaa.

Aina me heitämme jotain pois.

Mara olisi pitänyt enemmän misogyniapelistä.

Nina myös. Minä en taaskaan halunnut valita.

 

(We want it all and we want it now.

Muttemme saa sitä myöhemminkään.)

 

Saksasta hyviä ja huonoja uutisia,

huonot ovat niitä tavallisia. Pitkästyttäviä.

Hyvät yllättävät

ja liittyvät kioskiin (2)…

Tiesittekö, että saksalaista Nukkumattia

on esitetty myös Suomessa –

eri melodialla? Myös pikku Myyrä

tunnetaan täällä. Eksyin aiheesta,

kuinkas muuten? – Psykedeelinen elämä

tarkoittaa: pidä kiinni hyökkäämättömyyssopimuksesta

hirviöiden kanssa, kunnes toinen osapuoli rikkoo sitä, kipu

tai pelko muuttuu ylitsepääsemättömäksi.

Pidä oma hirviömäisyys aisoissa.

Hymyile autuaasti, ole autuas kuin Toni

Lahtisen sammakko, joka kelluu vedessä kuin neulanen,

pää etelää kohti (3).

Suomessa kaikki sinuttelevat toisiaan, taivas ja lammikko.

 

ROCK on niin nousukasmusiikkia.

Se on nyt valmista kuulumaan naisille.

Muutoin siitä tulee tunkkaista. Sen on tuoksuttava raikkaalta

kuin pesty vauvanpylly.

Ja puhuttava likaista kieltä

kuin ajatus, joka hävettää.

Ja sen on aina tultava alhaalta,

silloinkin kun se tulee ylhäältä.

No, hyvää se on pesemättömänä.

Ei kuvitella liikoja.

(Olen päihtynyt hyvästä ilmasta täällä.

Minä astmaatikko.)

En ole vieläkään käynyt Lenin-museossa.

(Onko tämä Running Gag vai pikemminkin Nordic Walking?)

Sitä vastoin yksi ja sama kerjäläinen

puhui minulle neljästi kolmen vartin aikana, veli.

Olisin mieluusti kivi, joka pomppii veden päällä.

Mutta tiedän, että kivi uppoaa veteen. Kömpelösti.

[2019-10-26]

 

Viittaukset: (1) Liila Jokelinin esitys; (2) ”KIOX”, Felix Kummer 2019; (3) Luontorunoja, Pelle Romantika & Kuolema-Duo 2019

 

Terveisiä ja suukkoja, rakas Beatrice, kuullaan pian!

Hans

 

Hans Brinkmann am Ufer des Näsijärvi-Sees. Foto: Nina Dannert.

Brief an die Muse (3) – Tampere, 16.10.2019

Liebe Beatrice,

im Herrenhaus des Fabrikgeländes von Hiedanranta, in der Galeria Muuntotila, was laut Google-Übersetzer auf Deutsch Konvertierungsmodus heißt, residiert der Künstler und Kultureventmanager Janne Rahkila. Ich sage: residiert, weil ich ja auch „residiere“. Zwar gibt es noch Nina Dannert vom Finnisch-deutschen Kulturzentrum als meine Betreuerin, es ist also ein betreutes Residieren, aber sonst bin ich mein eigener Chef.

(Beschweren kann ich mich nicht. Ohne Nina liefe ich wahrscheinlich immer noch wie ein Blinder – und vor allem stumm – durch die Gegend. Danke dafür.)

Bei Janne Rahkila hingegen herrschen Ökologie, Gemeinschaft und Nichtdiskriminierung – die Werte von Hiedanranta, einem Ort, an dem Bürger, Unternehmen und Gemeinden eine lebendige, vielfältige und nachhaltige Stadtkultur entwickeln. (Website) So sind der Skateboard Kennel DIY, das Cultural Space Drying House und die Gemeinschaft der Künstler und Handwerker, die Hiedanranta Paja, bereits in der Region tätig. Die kulturellen Aktivitäten dort werden von den Kulturdiensten der Stadt Tampere koordiniert. Wir sahen dort ehemalige Werkshallen bis unter’s Dach mit Graffiti bemalt und waren in einer Werkstatt für Schuhe, Polster, Taschen, Geldbeutel. Nebenan das Atelier eines Künstlerehepaars, er ein Landschaftsmaler, sie Illustratorin u. a. von Kinderbüchern. Im Herrenhaus die Yogagruppe und verschiedene Handarbeitsgruppen.

Die Galerie Muuntotila, die übrigens mit der Galerie Rajatila im Stadtzentrum (am Nordende der Parkallee Hämeenpuisto) verbandelt ist, zeigt aktuell den Künstler Dino Vapaavuori (Free Mountain) mit der Ausstellung „Werk Room” (in dieser Schreibweise), die sich mit der Drag-Queen-Ikone RuPaul beschäftigt. Stilistisch wird in schrillen Leuchtfarben zwischen Neonreklame und Graffiti auf den Glam-Rock der 70er Jahre und die New Wave der 80er angespielt. Mitunter sieht das aus, als wär’s mit Lippenstift, Schminke und Eyeliner gemalt. Glitter! – Die Malerei sprüht Funken und schmiert manchmal.

Ich würde es exhibitionistischen Expressionismus nennen. Provokationslust und Blasiertheit treffen sich auf der schamlosen, wilden Feier des gebrochenen Selbst. Im Kontrast dazu stehen die relativ kleinen, eher häuslichen Formate, aus denen heraus der Aufruhr startet.

Hiedanranta ist, wie Janne Rakhila erklärt, und auch die anderen Mieter, Künstler und Handwerker, beklagen es, ein guter Ort auf Zeit. Nicht mehr lange, dann wird der Freiraum dem Bau von Betongold in bester Lage weichen müssen. Es ist wie überall. Die Soziokultur richtet sich in der Zwischennutzung ein, dann werden die Grundstücke für Geschäftsleute interessant und die Avantgarde – der Underground, wie man in Tampere sagt – muss weiterziehen.

Doch bis dahin wird das Areal bespielt, und die umliegende Gegend liefert das Publikum dafür. Um es mit Dino Vapaavuori zu sagen: „um Glitzer in diese politisch bluesige Atmosphäre zu bringen“. So soll es sein.

Apropos Underground: Die schon erwähnte Galerie Rajatila zeigt im Kellergeschoss die Arbeiten von Laura Impola, einer jungen Künstlerin, geb. 1988, die sich mit Sprache beschäftigt, Wörter verdreht, manchmal buchstäblich in Spiegelschrift, manchmal aus lauter Lust am Nonsens. Aber wer mit Sprache spielt, der oder die treibt natürlich immer ein ernstes Spiel. Gerade das Misslingen der Kommunikation führt oft die Wahrheit vor Augen. Fehler wissen mehr über uns zu sagen, als Eloquenz sich träumen lässt. Im Keller von Rjatila hat die Künstlerin/Poetin schwarze Sprechblasen-Kissen mit ihren Wörtern aufgehängt und fordert ausdrücklich dazu auf, sich drunter zu stellen, Fotos zu machen und diese in den Netzwerken zu teilen. – Eine irgendwie Geistesverwandte, denke ich.

Im Buchladen der Galerie noch eine weitere Entdeckung: Emilia Mäkelä, die malt und zeichnet, wie viele hier in ihrer Generation vom Comic inspiriert, aber sehr eigenständig. Unter den anderen Büchern sticht ihr „Infinite Justice“ auf jeden Fall heraus.

Tampere hat überhaupt viele Künstler. Auf einer Filmvorführung im Kulturzentrum Laikku (wo unter anderem Nina Dannert residiert; hier könnte ich den Kreis schließen für heute, aber nein …), im Laikku also fand ich mich neulich in einer Menge von Künstlern wieder, die über Nachlässe und den Umgang damit bis hin zur Kunstvernichtung diskutierten … Und das waren beileibe nicht alle, wie mir versichert wurde. Von der Rajatila-Webseite ausgehend lassen sich Abend für Abend neue, tolle Entdeckungen machen. Ich bin aber leibhaftig in Tampere und muss nicht bis in die Nacht im Internet sein. Das Lenin-Museum habe ich auch noch nicht besucht. Und was ist mit dem Vastavirta Klub?

Liebe Beatrice, ich weiß, das klingt jetzt alles wieder sehr nach Kunstkritik, was ich hier schreibe. Du kennst mich ja. Immer im Dienst. Und anschließend müde. Weil das inspiriert. Gruß und Kuss. Fortsetzung folgt.

______________________________________________________________________

Kirje muusalle 3

Tampereella 16. lokakuuta 2019

 

Rakas Beatrice,

Hiedanrannan tehdasalueen kartanossa, Galleria Muuntotilassa, jonka nimi Google-kääntäjän mukaan on saksaksi Konvertierungsmodus, pitää hoviaan taiteilija ja kulttuuritapahtumavastaava Janne Rahkila. Sanon: ”pitää hovia”, koska minähän myös ”pidän hovia”. Tukenani on toki Nina Dannert Tampereen saksalaisesta kulttuurikeskuksesta, kyse on siis tuetusta hovinpidosta, vaikka olenkin itse oma pomoni.

(En voi valittaa. Ilman Ninaa hapuilisin todennäköisesti yhä sokeana – ja ennen muuta mykkänä – ympäriinsä. Kiitos kaikesta.)

Janne Rahkilan huomassa vallitsevat ekologisuus, yhteisöllisyys ja syrjimättömyys – Hiedanrannan arvot. Paikan, jossa asukkaat, yritykset ja yhteisöt kehittävät elävää, monipuolista ja kestävää kaupunkikulttuuria. (Internetsivu) Seudulla toimivat jo Skateboard Kennel DIY, Cultural Space Drying House sekä taiteilijoiden ja käsityöläisten yhteisö Hiedanrannan Paja. Kulttuuriaktiviteetteja koordinoi Tampereen kaupungin kulttuuripalveluiden yksikkö. Vanhat tehdashallit on lattiasta kattoon maalattu graffitein, ja yhdessä työpajassa valmistettiin kenkiä, tyynyjä, laukkuja ja rahapusseja. Naapurissa taiteilija-avioparin ateljee, mies maalaa maisemia, vaimo kuvittaa mm. lastenkirjoja. Kartanossa joogaryhmä ja useita käsityöryhmiä.

Galleria Muuntotilassa, joka liittyy kaupungin keskustassa (Hämeenpuiston pohjoispäässä) sijaitsevaan Galleria Rajatilaan, on tällä hetkellä taiteilija Dino Vapaavuoren näyttely ”Werk Room” (juuri näin kirjoitettuna), aiheena drag-kuningatar RuPaul. Kirkkaat neonvärit, värivalot ja graffitit tuovat tyylitellen välähdyksiä 70-luvun glam rock -kaudelta ja 80-luvun uudesta aallosta. Välistä kaikki näyttää huulipunalla, meikkiväreillä ja rajauskynillä maalatulta. Glitteriä! Maalaustaide osaa joskus kipinöidä ja tehdä vaikutuksen.

Luonnehtisin sitä ekshibitionistiseksi ekspressionismiksi. Provokatiivisuus ja itseriittoisuus kohtaavat rikkoutuneen minuuden häpeämättömässä, villissä juhlassa. Kontrastina ovat melko pienet, pikemminkin kotoisat muodot, joista tunteiden myllerrys kumpuaa.

 

Hiedanranta on, kuten Janne Rahkila ja muut vuokralaiset, taiteilijat ja käsityöläiset, harmittelevat, hyvä mutta väliaikainen paikka. Ei mene enää pitkään, kun tila joutuu väistymään parhaalta paikalta betonikullan tieltä. Sama juttu kaikkialla. Sosiokulttuuri taipuu tilapäisyyteen, sitten liikemiehet kiinnostuvat tonteista ja avantgarde – tai underground, kuten Tampereella sanotaan – saa siirtyä.

Mutta siihen saakka aluetta käytetään, ja yleisö tulee ympäröivältä seudulta. Dino Vapaavuoren sanoin: ”iloa ja glitteriä tähän poliittisesti synkkään ilmapiiriin”. Niin sen kuuluu olla.

Undergroundista puheen ollen: jo mainitsemani Galleria Rajatilan kellarikerroksessa on esillä Laura Impolan töitä, nuoren vuonna 1988 syntyneen taiteilijan, joka toimii kielen parissa, vääntelee ja kääntelee sanoja, joskus kirjaimellisesti peilikirjoituksena, joskus silkasta nonsensen ilosta. Mutta kielellä pelaileva on leikissään toki aina tosissaan. Juuri kommunikaatiossa epäonnistuminen tuo usein totuuden silmiemme eteen. Virheet kertovat meistä enemmän kuin kaunopuheisuus voi kuvitellakaan. Taiteilija-runoilija on ripustanut Rajatilan kellariin mustia puhekuplatyynyjä, joihin hän on kirjoittanut sanojaan ja kehottaa painokkaasti vierasta asettumaan niiden alle, ottamaan valokuvia ja jakamaan ne netissä. Jollakin tapaa sukulaissieluni, luulen.

Vielä yksi löytö gallerian kirjakaupasta: Emilia Mäkelä, joka piirtää ja maalaa, monien ikätovereidensa tavoin sarjakuvista inspiraatiota saaneena mutta erittäin omaperäisesti. Hänen teoksensa ”Infinite Justice” erottuu muiden kirjojen joukosta.

Tampereella on ylipäätään paljon taiteilijoita. Kulttuurikeskus Laikussa (missä mm. Nina Dannert pitää hovia; tähän voisinkin sulkea tämänkertaisen ympyrän, mutta ehei…) järjestetyssä elokuvanäytöksessä, siis Laikussa, löysin itseni jälleen monilukuisesta taiteilijoiden joukosta, jossa keskusteltiin hinnanalennuksista ja niihin suhtautumisesta aina taiteen tuhoamiseen saakka… Eikä tässä suinkaan vielä kaikki, kuten minulle vakuuteltiin. Rajatilan nettisivuston mukaan upeita kohteita riittää illasta toiseen. Mutta minähän olen Tampereella aivan ilmielävänä eikä minulla siis ole tarvetta roikkua yöhön asti netissä. Lenin-museossa en ole vielä käynyt. Ja miten olisi Vastavirta-Klubi?

 

Rakas Beatrice, tiedän, että kaikki kirjoittamani kuulostaa jälleen paljolti taidekritiikiltä. Kyllähän sinä minut tunnet. Aina töissä. Ja sen jälkeen väsynyt. Koska se inspiroi. Terveisiä ja suukkoja. Jatkoa seuraa.

Suomentanut Anne Kilpi

______________________________________________________________________

Hans Brinkmann liest im Kansankioski . Foto: Nina Dannert.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Brief an die Muse (2) – Tampere, 14.10.2019

Liebe Beatrice,

wie du weißt, wollte ich niemals ein Paradiso schreiben, sondern, wenn schon, ein Inferno. Das fand ich lange spannender. Aber im Lauf meines Lebens wurde mir klar, wie langweilig dieses ganze Thema ist. Reich des Bösen, Welt der Guten. Das Leben – ist es nicht eher wie das Hüpfspiel von Himmel und Hölle, dessen Zeichnung mit Kreide damals, als wir Kinder waren, oft auf Bürgersteigen zu sehen war? Nur in Sprüngen zu begreifen?

Wie komme ich darauf? Gerade jetzt und hier. – Liegt es daran, dass mir der Maler Lars Holmström, den ich kurz kennenlernte, seine Visitenkarte gab, auf der sein Werk „Paradisus“ (2013, Holzfaserplatte, Metall und Ölmalerei, 100 x 300 x 6 cm) abgebildet ist? Oder ist es, weil mich auch hierher, bis ins ruhige Haihara, noch die deutschen Belange verfolgen? Ein Anschlag auf die Synagoge in Halle/Saale hat zwei Todesopfer gefordert, zufällig in die Schusslinie geratene Passanten. Zwei weiter sind schwer verletzt. Von Studenten werde ich nach der DDR gefragt, nach Kapitalismus und Kommunismus, und das Publikum im Finnischen Buchmuseum Pukstaavi in Sastamala möchte wissen, was ich gefühlt habe, als vor dreißig Jahren die Mauer fiel. Wie ich anderntags aus dem Arboretum komme – auch im Herbst (oder für mich als Herbst-Liebhaber: erst recht im Herbst) ein beinahe paradiesischer Ort –, finde ich mich zwischen lauter Gebäuden medizinischer Einrichtungen wieder, auf dem Übersichtsplan entdecke ich zweimal das Wort „Poliklinik“. Eine DDR-Erinnerung wie die Bezeichnung „Broiler“ für`s Hähnchenfleisch im Supermarkt.

Der Reihe nach: Lars Holmströms „Paradisus“ ist ein Konstrukt aus drei grünen, gemalten Balken auf weißem Grund, waagerecht die ganze Bildfläche umfassend, ein Stapel von Horizontlinien vielleicht, vor die senkrecht ein Zaun aus zwölf schwarzen Latten gesetzt ist, der sich in der Mitte teilt und den Blick frei gibt auf das, was er absperrt. Aber konkret wird der Künstler an dieser Stelle nicht. Sein Bild hält sich ans Bilderverbot für den Ort, aus dem wir vertrieben sind. Der Blick zurück sagt nur: Es gibt keinen Weg zurück. Gemalte Löcher zur Verschraubung oder Vernagelung der Bildelemente deuten an, dass auch die Kunst keinen Schlüssel zum Verlorenen besitzt, sie kann bloß die Trauer um den Verlust und die Sehnsucht nach Wiedererlangung gültig zu formulieren versuchen. – So sehe ich das. So sagt es mir das Bild. Andere werden es vielleicht anders deuten.

Das überraschende Auftauchen der DDR-Begriffe, wie auch manch andere Ähnlichkeit zwischen dem, was einst im Osten Deutschlands auch gewollt und was in Finnland, freilich auf entgegengesetzter sozialökonomischer Basis, eine Selbstverständlichkeit ist (den deutschen Arbeiter- und Bauernstaat beschämt es weit über sein Ende hinaus), deute ich so: In ihren besten Momenten löste sich die DDR sowohl von der Fixierung auf den Großen Bruder im Osten, die UdSSR, als auch den Staat der Brüder und Schwestern im Westen, statt dessen blickte sie über den deutsch-deutschen Tellerrand hinaus. Beispielsweise nach Norden. Vielleicht auch nur, um nicht die Bundesrepublik nachzuäffen.

Wie auch heutzutage, fällt mir ein, die chinesischen Kommunisten, wenn sie den Kapitalismus aufbauen, lieber die Gesellschaftsmodelle ihrer asiatischen Nachbarn abkupfern, als sich ein Beispiel an jenen Ländern zu nehmen, die meinen, die Marktwirtschaft erfunden und die Wahrheit gepachtet zu haben. Das muss man nicht gut finden, kann man aber verstehen, wenn man die deutsche Selbstbespiegelung nicht für den Weltnabel hält. – Dann kann man auch den Nobelpreis für Peter Handke wie den für Olga Tokarczuk begrüßen. Gratulation an dieser Stelle an Arja Rinnekangas, die Handke ins Finnische bringt, und an Lurra editions, den Verlag des Autors hierzulande. (Ich weiß, Beatrice, ich soll nicht politisieren und schon gar nicht immer so riskant. Aber es geht um Handke, den sanften Choleriker, und es geht gegen das Fertigwerden mit der Welt durch die Sprache der Schuldsprüche, die dorthin gehört, wo dem Urteil die gesetzliche Strafe folgt – vor Gericht; Literatur kann keine Kriegsverbrecher einsperren, Journalisten sperren auch niemanden ein, deshalb sollten sie auch nicht so tun und reden, als könnten sie’s. Literatur spricht eine andere Sprache, sie setzt nach dem Urteil an. Und bei der eigenen Ohnmacht. Im Namen des Lebens, das ein Schuldspruch nie erfassen kann. Ich bin auf Handkes Rede in Stockholm gespannt.

Selbstverständlich gehören Kriegsverbrecher hinter Gitter. Das ist doch gar keine Frage.

Aber die Existenzberechtigung von Literatur, um die heutzutage auch gekämpft werden muss – und von Literaten allemal, ergibt sich nicht daraus, dass man erklärt: Ich schließe mich dem letzten Wort meines Vorredners an.

Es gibt kein letztes Wort. Deshalb gibt es die Literatur. Sie hat immer der andere Text zum selben Vorgang zu sein. Meine ich.

Ach, ich rege mich schon ab.) –

Über die Vergleichbarkeit und sämtliche Unterschiede im Bildungswesen Finnlands und der DDR hat ja Kathrin Schmidt in ihrem Stadtschreiber-Tagebuch 2017 bereits geschrieben.

All das zu konstatieren beschönigt natürlich nicht die anderen, die miesen Seiten der DDR.

Der Attentäter von Halle soll 27 Jahre alt sein. Ein Kind der Nachwende-Zeit also. Aus was für einem Milieu mag er stammen? Wie wird man so?

Die Diskussion mit den Studierenden an der Uni brachte zutage, dass hierzulande die Fremdenfeindlichkeit, von der ich allerdings noch nichts bemerken konnte, alle, die sie nicht teilen, genauso ratlos macht. Es ist eine Pest.

Liebste Beatrice, ich bin freilich nicht nach Finnland gekommen, um immer nur die die Nase in meinen deutschen Rucksack zu stecken. Die nächsten Briefe an dich werden hoffentlich ausnahmslos finnischen Impressionen gewidmet sein. Etwa dem kulturellen Underground oder dem Lenin-Museum.

Eins nur noch. Was ich empfand, als damals die Mauer fiel, wurde ich gefragt. Nach dreißig Jahren ist mal wieder Zeit der Erinnerung. Und niemand fragt hier, ob ich das scheußliche Ding wiederhaben möchte, das mir sowieso keiner baut. Hoffentlich. Also: Ich war froh darüber. Und erschrocken auch. Es gab kein Zurück mehr. Die Frage, ob ich bleiben oder gehen sollte, die sich immer mehr Leute in meinem Umfeld stellten, hatte sich plötzlich erledigt. Und es ging nur noch voran. Wohin? – Gründe, mich zu fürchten, hätte ich genug gehabt. Aber das Gefühl ging in eine andere Richtung. Erst später war es so, als säße ich in einem Haus und eine Wand wäre weg. So was erlebt man nicht oft. Ich habe es jedenfalls nicht wieder erlebt.

Dies dazu. Gruß und Kuss, bis später.

___________________________________________________________________

Kirje muusalle (2)

Tampereella 14. lokakuuta 2019

 

Rakas Beatrice,

kuten tiedät, en ole koskaan halunnut kirjoittaa paratiisista, vaan, jos kerran kirjoitan, niin sitten helvetistä. Se on kiehtonut minua pitkään. Vuosien mittaan minulle on kuitenkin selvinnyt, miten pitkästyttävä koko aihe itse asiassa on. Pahan valtakunta, hyvien maailma. Elämä – eikö se ole pikemminkin ruutuhyppelyleikki, joka lapsena piirrettiin liidulla asfalttiin ja jota meillä ”Taivaaksi ja helvetiksi” kutsuttiin? Vain loikkina käsitettävissä?

Mikä saa minut ajattelemaan näin? Juuri nyt ja juuri täällä. – Johtuuko se siitä, että taidemaalari Lars Holmström, johon vastikään tutustuin, antoi minulle käyntikorttinsa, jossa on kuva hänen maalauksestaan ”Paradisus” (2013, mdf, metalli, öljymaali, 100 x 300 x 6 cm)? Vai johtuuko se siitä, että Saksan tapahtumat ovat seuranneet minua tännekin, aina rauhaisaan Haiharaan saakka? Isku synagogaan Hallessa vaati kaksi kuolonuhria, kaksi sattumalta tulilinjalle joutunutta ohikulkijaa. Kaksi muuta loukkaantui vakavasti. Opiskelijat kysyvät minulta DDR:stä, kapitalismista ja kommunismista ja yleisö suomalaisen kirjan museossa Pukstaavissa, Sastamalassa, halusi tietää, miltä minusta tuntui, kun muuri kolmekymmentä vuotta sitten murtui. Kun seuraavana päivänä tulen arboretumista – paikka on syksylläkin (ja minun tapauksessani, syksyä rakastava kun olen: varsinkin syksyllä) kuin paratiisi – löydän itseni keskeltä sairaalarakennuksia ja luen alueen kartasta kahdesti sanan ”poliklinikka”. Muisto DDR:stä yhtä lailla kuin kananlihaa tarkoittava sana ”broileri” ruokakaupassa.

Edetään järjestyksessä: Lars Holmströmin ”Paradisus” koostuu kolmesta valkoiselle pohjalle maalatusta vihreästä palkista, jotka yltävät vaakasuunnassa kuvapinta-alan laidasta laitaan, pino horisonttilinjoja kenties, joiden eteen on asetettu kahdestatoista mustasta säleestä muodostuva aita, joka kuvan keskellä katkeaa ja vapauttaa näkymän sinne, minkä aita sulkee taakseen. Konkretiaa taiteilija ei tässä kohtaa kuitenkaan tarjoa. Kuva noudattaa kieltoa kuvata paikkaa, josta meidät on karkotettu. Näkymä taaksepäin sanoo vain: paluuta ei ole. Maalatut ruuvien tai naulojen reiät antavat ymmärtää, ettei taiteellakaan ole hallussaan avainta sinne, mikä on menetetty, se voi ainoastaan yrittää tehdä näkyväksi menettämisen surun sekä takaisinsaamisen kaipuun. – Näin minä sen näen. Näin tuo kuva minulle puhuu. Joku toinen voi kokea sen toisin.

DDR-käsitteiden yllättävän esiintulon samoin kuin useat muut yhtäläisyydet liittyen siihen, mitä Itä-Saksassa aikanaan haluttiin ja mikä Suomessa, tietenkin aivan päinvastaista sosioekonomista taustaa vasten, pidetään itsestäänselvyytenä (saksalaista työläis- ja talonpoikaisvaltiota tämä nolostuttaa loputtomiin) tulkitsen seuraavasti: hienoimpina hetkinään DDR vapautui sidoksistaan sekä isoveljeen idässä, Neuvostoliittoon, että veli- ja sisarvaltioon lännessä ja kohotti sen sijaan katseensa yli saksalais-saksalaisen laatikon reunan. Esimerkiksi pohjoiseen. Ehkä vain siksi, ettei tulisi apinoineeksi Länsi-Saksaa.

Kuten vielä nykyäänkin, tuli mieleeni, kun kiinalaiset kommunistit kapitalismia rakentaessaan katsovat mieluummin mallia aasialaisten naapureidensa liiketoimintamalleista sen sijaan, että pitäisivät esimerkkeinä maita, jotka uskovat keksineensä markkinatalouden ja omistavansa totuuden. Ei tätä hyvänä tarvitse pitää, mutta sen voi ymmärtää, jos ei pidä saksalaista omahyväisyyttä maailman napana. – Tällöin voi iloita myös niin Peter Handken kuin Olga Tokarczukin Nobel-palkinnosta. Onnittelut tässä yhteydessä Arja Rinnekankaalle, joka on julkaissut Handkea suomeksi, ja Handken teoksia täällä julkaisevalle Lurra Editionsille. (Tiedän, Beatrice, ettei minun tulisi alkaa politisoida eikä varsinkaan näin uhkarohkeasti. Mutta on kyse Handkesta, lempeästä koleerikosta, ja on kyse sen vastustamisesta, että maailmasta yritetään selviytyä käyttämällä tuomitseva kieltä, joka kuuluu sinne, missä tuomiota seuraa laissa säädetty rangaistus – oikeuteen; ei kirjallisuus voi vangita sotarikollisia, eivät liioin toimittajat, ja siksi heidän ei myöskään pitäisi toimia tai puhua aivan kuin voisivat niin tehdä. Kirjallisuus puhuu toista kieltä, se jatkaa tuomion jälkeenkin. Omassa vomattomuudessaan. Sellaisen elämän puolesta, jota tuomio ei koskaan voi tavoittaa. Odotan mielenkiinnolla Handken puhetta Tukholmassa.

Tietysti sotarikolliset kuuluvat telkien taakse. Siitä ei ole epäilystäkään.

Kirjallisuuden olemassaolon oikeutus, jonka puolesta vielä tänäänkin on taisteltava – ja kirjailijoiden varsinkin – ei kuitenkaan synny toteamalla: yhdyn edellisen puhujan viimeisiin sanoihin.

Ei ole olemassa viimeistä sanaa. Sen vuoksi on olemassa kirjallisuus. Se voi aina olla se toinen teksti samasta tapahtumasta. Minun mielestäni.

Äh, nyt rauhoitun.) –

 

Suomen ja DDR:n koulutusjärjestelmien vertailukelpoisuudesta ja useista eroista on Kathrin Schmidt jo kirjoittanutkin vuoden 2017 kaupunkikirjailijan päiväkirjassaan.

Kaikki se ei tietenkään muuta hyväksi DDR:n muita, huonoja puolia.

Hallen iskun tekijä on tiettävästi 27-vuotias. Muurin murtumisen jälkeisen ajan lapsi siis. Minkälaisesta ympäristöstä hän mahtaa olla kotoisin? Miten sellaiseksi tullaan?

Keskustelussa opiskelijoiden kanssa yliopistolla kävi ilmi, että myös täällä vihamielisyys vieraita kohtaan, josta minä en kuitenkaan ole toistaiseksi juuri havainnut merkkejä, aiheuttaa yhtä lailla neuvottomuutta. Se on varsinainen rutto.

Rakas Beatrice, en tietenkään tullut Suomeen voidakseni työntää pääni aina vain saksalaiseen selkäreppuuni. Seuraavat kirjeeni voin toivottavasti omistaa vain ja ainoastaan vaikutelmille Suomesta. Esimerkiksi underground-kulttuurille tai Lenin-museolle.

Yksi juttu vielä. Minultahan kysyttiin, miltä minusta tuntui, kun muuri murtui. Näin kolmenkymmenen vuoden kuluttua onkin jo muistelun aika. Kukaan täällä ei kysy, haluaisinko takaisin sen kammottavan ilmestyksen, jota minulle ei tietenkään rakenneta. Toivottavasti. Siis: olin iloinen. Ja kauhuissani myös. Paluuta ei ollut. Yhä useamman ympärilläni olleen ihmisen esittämä kysymys siitä, jäädäkö vai lähteä, olikin yhtäkkiä hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Nyt suunta oli vain eteenpäin. Minne? – Minulla oli ollut kylliksi syitä pelkoon. Mutta tunne meni aivan päinvastaiseen suuntaan. Vasta myöhemmin tuntui kuin istuisin talossa, josta oli seinä kadonnut. Sellaista ei koe usein. Ainakaan minä en ole sitä koskaan sen jälkeen kokenut.

 

Se siitä. Terveisiä ja suukkoja, kuulumisiin.

Suomentanut Anne Kilpi
___________________________________________________________________
Brief an die Muse (1)
Tampere, 5. Oktober 19
Liebe Beatrice,
kannst unbesorgt sein. Es geht mir gut. Die Finnen sind entspannt. So entspannt, dass sie dauernd Kaffee trinken, um nicht mehr so entspannt zu sein. Es hilft nicht. Sie sind trotzdem entspannt. Und trinken trotzdem weiter Kaffee. Ich habe mich in zwei, drei Buchhandlungen hier umgesehen. Die Abteilung Psychologie ist von der üblichen mitteleuropäischen Ausdehnung, aber mir scheint, die Bücher stehen weiter vorn und in der Mitte. Die Entspanntheit hilft also wohl auch nicht unbedingt gegen alle seelischen Beschwerden, obwohl doch in Deutschland die Ärzte raten, alles etwas entspannter anzugehen. Was soll man da tun? Vielleicht mehr Kaffee trinken. – Meine Aufgabe ist es natürlich, Klischees zu vermeiden. Und von Tampere zu berichten, ohne Chemnitz – und vor allem die Chemnitzer (in dieser schweren Zeit der Kulturhauptstadtbewerbung, wenn alle sich zusammenreißen und ein freundliches Gesicht zeigen müssen, auch wenn’s schwerfällt) – in einem schlechteren Licht erscheinen zu lassen. Die Menschen in Tampere, soviel kann ich sagen, wissen einander nicht auf den Wecker zu gehen. Obwohl Finnland ja sowieso riesig im Verhältnis zur Bevölkerungszahl ist und die Stadt, wenn man von ein paar Baustellen absieht, geräumig, obwohl also viel Platz ist, machen sich ihn die Leute nicht streitig, fauchen sich nicht an oder fuchteln mit bösen Blicken herum wie mit einem Stock. Nahezu elegant weicht einer oder eine dem oder der anderen aus, ohne dass man gleich meinen müsste, die könnten sich vielleicht nicht leiden und schlügen einen Bogen umeinander. Nein, ich beschönige hier nichts. Ich habe in den vier Tagen, die ich in der Stadt bin, dreimal beobachtet, wie Personen (einmal ein Bettler, zwei Betrunkene) aus Restaurants geworfen wurden. Es geschah nie achtkantig, sondern immer mit Respekt, ja, man traut es sich kaum hinzuschreiben: Mitgefühl. Den Rausschmeißern schien es peinlich, Gewalt anzuwenden. (Tat auch nur einer.) – Was jetzt natürlich den Verdacht aufkommen lässt: Die ganzen Bücher über Psychologie, die hier gekauft werden, dienen gar nicht vordergründig der Selbstausleuchtung, Selbstbetüdelung und Selbstfindung etc., sondern werden nur gelesen, um künftig noch besser (professioneller?) konfliktfrei miteinander umgehen zu können. – Is‘ ja irre, hätte ich jetzt beinahe gesagt.
Ich muss aufpassen, dass ich nicht anfange so zu klingen wie ein Fellow-Traveller-Ehrengast (Popuchnik) in der frühen Sowjetunion, liebe Beatrice. Den Dingen auf den Grund zu gehen, wird wohl die Zeit nicht reichen. Aber tauchen werde ich. (Nein, nicht wirklich bei diesem Wetter.)
Ach ja, der Herbst! Meine Lieblingsjahreszeit.
„Chemnitz hat ja jetzt keinen guten Ruf.“, wurde mir gleich am dritten Tag gesagt. Mit strengem Blick. Am ersten Tag hieß es noch (von einem Schweizer), die Ostdeutschen seien wohl etwas härter drauf, aber auch etwas lebendiger als die Westdeutschen.
Ich habe nämlich schon einiges absolviert. Gleich am ersten Tag traf ich Barbara Schibli aus der Schweiz, die am Abend ihren Roman „Flechten“ vorstellte. Der spielt zu Teilen in Finnland auf einer Forschungsstation. Eine Geschichte um eineiige Zwillinge. Wenn man die Story zusammenfassen will, klingt es sehr ausgedacht, wenn man es liest, überhaupt nicht. B. S. schreibt schöne Sätze, ist mir während der Lesung aufgefallen. Dauernd ändert sich die Optik, also der Fokus. Und mir als altem Deleuze/Guattari-Leser ist die Flechten-Struktur, die sich durch das Buch zieht, sowieso nahe.
Im Dom (Jugendstil), auf den mich B.S. aufmerksam machte, spielte jemand die große Orgel. Erinnerte mich an meine Kindheit in Freiberg, hatte aber einen breiteren Klang als die sächsischen Orgeln. Moderner, ja, klar. Schön.
Im Museumszentrum Vapriikki dann eine Ausstellung über den Bürgerkrieg von 1918, gleich nach der Unabhängigkeit kämpften die Roten gegen die Weißen und unterlagen. Die Schlacht um Tampere muss eine Tragödie gewesen sein, die bis heute noch unverarbeitet ist. Die erste Hälfte des reichlichen Jahrhunderts, das der finnische Staat nun alt ist, verlief nicht eben friedlicher. Aber im Ansehen des Auslands, vor allem des osteuropäischen, überstrahlt natürlich die Schlussakte von Helsinki 1975 alles, auch wenn die „Finnlandisierung“ als Strategie der sowjetischen Außenpolitik heute weniger differenziert und mitunter eher kritisch gesehen wird. Ein Lenin-Museum gibt es übrigens auch in der Stadt.
Im Schriftstellerverband von Tampere ging’s zu wie bei uns daheim, als wir noch einen hatten. Die Probleme sind sich recht ähnlich: Medienstrukturwandel, Qualität und auch Quantität der Buchbesprechungen lässt zu wünschen übrig und so weiter. Es wurde wunderbar gedolmetscht. Die Finnen können alle mehrere Sprachen, ich kaum die eigene – nun ja: Sächsisch. Mein Englisch quält sich dahin und – and sounds like … Wortfindungsstörung.
Am Freitag ein Treffen mit der Verlegerin Arja Rinnekangas, die einen Verlag für ins Finnische übersetzte ausländische Literatur – Lurra editions – leitet und u. a. Bernhard, Handke, Walser, Marion Brasch und aktuell Angelika Klüssendorf im Programm hat. Abends dann die Vorstellung von Klüssendorfs Roman „Das Mädchen“. In Finnland wird das Publikum nicht mit einer langen Lesung und der notorischen Suggestivfrage: „Könnt ihr noch? Soll ich euch noch was lesen? Oder reicht’s erst mal?“ zum höflichen Lügen genötigt. Es gibt stattdessen kurze Auszüge und Podiumsdiskussion. Anschließend Zuschauerfragen. – Zwar habe ich kein Wort verstanden, aber mir wurde gesagt, es sei eher um den sozialpsychologischen „Fall“ des „Mädchens“ als um Stil oder die Form der Erzählung gegangen. Dazu fällt mir nur ein, dass wir früher (in der DDR) auch mehr über Inhalt und Stoff diskutiert haben. Die Art, so eine Veranstaltung aufzubauen, erinnerte mich an die Kritikerrunden im Literarischen Forum am Wannsee, Berlin, die der Deutschlandfunk überträgt.
Eine Buchvorstellung durch mehrere Personen wirkt jedenfalls nicht so einschüchternd, als wenn der Autor sich selbst und die Geduld der Zuhörer bis zum Ende der Kräfte verausgabt. Da wagen sich dann auch die Fragesteller schneller vor. Aber vielleicht kommt das ja alles wieder oder bürgert sich irgendwann auch in Deutschland ein. Es gibt, glaube ich, keine Linearität in der Historie. – Sondern eben „Flechten“ und Geflechte.
Soweit so gut, liebe Muse. Alles noch etwas skizzenhaft. Bald mehr.
Gruß und Kuss.
(Der Verfasser dankt dem in Finnland lebenden Schweizer Käsemacher Peter Dörig, dessen Heidi-Käse während der Abfassung des Textes als Belohnung die ganze Zeit auf dem Tisch wartete.)
___________________________________________________________
Kirje muusalle (1)
Tampereella 5. lokakuuta 2019
Rakas Beatrice,
voit olla huoleti. Minulle kuuluu hyvää. Suomalaiset ovat rentoja. Niin rentoja, että juovat kahvia jatkuvasti, jotteivät enää olisi niin rentoja. Ei se auta. He ovat silti rentoja. Ja jatkavat silti kahvin juomista. Olen käynyt täällä kahdessa kirjakaupassa. Psykologian osasto on laajuudeltaan tavanomaista keskieurooppalaista tasoa, mutta minusta vaikuttaa, että kirjat on sijoitettu edemmäs ja keskemmälle. Rentous ei siis ilmeisesti torju kaikkia henkisiä vaivoja, vaikka Saksassahan lääkärit ohjeistavat suhtautumaan kaikkeen rennommin. Mitä siis pitäisi tehdä? Ehkä juoda enemmän kahvia.
Minun tehtäväni on tietysti välttää kliseitä. Ja kertoa Tampereesta asettamatta Chemnitziä – ja ennen muuta Chemnitzin asukkaita (tänä kulttuuripääkaupungiksi hakemisen ankarana aikana, kun kaikkien on maltettava mielensä ja näytettävä ystävällisiltä, vaikka se olisi vaikeaa) – huonoon valoon. Ihmiset Tampereella, sen voin kertoa, tietävät, miten olla ärsyttämättä toisia. Huolimatta siitä, että Suomihan on asukasmääräänsä nähden aivan valtavan kokoinen, ja tämä kaupunki, jos unohdetaan pari rakennustyömaata, tilava, huolimatta siis siitä, että tilaa on runsaasti, ihmiset eivät riitele siitä, eivät tiuski toisilleen eivätkä katso muita pahalla silmällä tai huido kepeillä. He väistävät toinen toistaan lähestulkoon elegantisti ilman, että kenenkään tarvitsee luulla, että he eivät voi sietää toisiaan tai että he haluavat kiertää toisensa kaukaa. Ei, en kaunistele nyt yhtään. Olen näiden neljän päivän aikana, jotka olen kaupungissa viettänyt, nähnyt kolmesti, kun joku (yksi kerjäläinen, kaksi humalaista) heitetään ulos ravintolasta. Se ei yhdelläkään kertaa tapahtunut kovaotteisesti, vaan aina kunnioittavasti, kyllä, eihän tätä uskalla edes sanoiksi pukea: myötätuntoisesti. Ulosheittäjille vallan käyttäminen vaikutti olevan vaivaannuttavaa. (Heitä tosin oli vain yksi.) Mikä nyt tietysti herättää epäilyksen: kaikkia niitä psykologian kirjoja, joita täällä myydään, ei ehkä olekaan tarkoitettu ensisijaisesti itsetutkiskeluun, itsensä hoitamiseen tai itsensä löytämiseen tms., vaan ihmiset lukevat niitä vain pystyäkseen jatkossa kohtelemaan toisiaan vieläkin ristiriidattomammin (ammattimaisemmin?). Ihan hullua, olin jo vähällä sanoa.
Rakas Beatrice, minun on varottava, etten ala kuulostaa joltakin entisen Neuvostoliiton fellow traveller -kunniavieraalta (popuchnikilta). Aika ei varmastikaan riitä asioiden perinpohjaiseen selvittämiseen. Mutta aion sukeltaa. (Ehei, en oikeasti tällä säällä.)
Aivan niin, syksy! Lempivuodenaikani.
”Chemnitzillähän on hyvä maine”, minulle sanottiin jo kolmantena päivänä. Tiukkailmeisesti. Ensimmäisenä päivänä puhuttiin vielä (erään sveitsiläisen suulla), että itäsaksalaisethan ovat vähän kovapintaisempia mutta myös vähän eläväisempiä kuin länsisaksalaiset.
Olen näet tehnyt jo kaikenlaista. Heti ensimmäisenä päivänä tapasin sveitsiläisen Barbara Schiblin, joka esitteli illalla Flechten-romaaniaan. Se sijoittuu osaksi Suomeen, erääseen tutkimuslaitokseen. Kertomus identtisistä kaksosista. Tiivistettynä tarina kuulostaa sepitetyltä, luettuna ei lainkaan. B.S. kirjoittaa kauniita lauseita, kuten kirjailijaillassa sain huomata. Näkökulma, fokus siis, vaihtuu jatkuvasti. Ja minullehan vanhana Deleuzen/Guattarin lukijana romaanin punosrakenne, joka kantaa läpi koko kirjan, on hyvin läheinen.
Tuomiokirkossa (jugendtyylisessä), josta B.S. minulle mainitsi, joku soitti suuria urkuja. Se toi mieleeni lapsuuteni Freibergissa, mutta sointi oli jotenkin laveampi kuin saksilaisissa uruissa. Modernimpi, kyllä, selkeä. Kaunista.
Museokeskus Vapriikissa oli näyttely vuoden 1918 sisällissodasta, jossa punaiset heti itsenäistymisen jälkeen taistelivat valkoisia vastaan ja hävisivät. Tampereen taistelu on varmasti ollut valtava tragedia, jonka käsittely on vieläkin kesken. Ensimmäinen puolisko yltäkylläistä vuosisataa, jonka Suomen valtio nyt on ollut olemassa, ei juuri sujunut rauhanomaisemmin. Mutta ulkomaisin silmin, etenkin itäeurooppalaisin, jättää Helsingin päätösasiakirja vuodelta 1975 tietysti kaiken varjoonsa, vaikka ”suomettumiseen” Neuvostoliiton ulkopoliittisena linjana suhtaudutaankin tätä nykyä vähemmän hienosyisesti ja välistä pikemminkin kriittisesti. Kaupungissa on muuten myös Lenin-museo.
Tampereen kirjailijayhdistyksen tapaaminen kulki samaa rataa kuin meillä, silloin kun meilläkin vielä oli yhdistys. Ongelmat ovat samankaltaisia: median rakennemuutos, toivomisen vara kirja-arvosteluiden määrässä ja laadussa ja niin edelleen. Tulkkaus oli erinomaista. Kaikki suomalaiset osaavat useita kieliä, minä hädin tuskin omaanikaan – noh, saksia. Englanti sujuu vaivalloisesti – ja kuulostaa… sanojen tuottamisen häiriöltä.
Perjantaina tapasin kustantaja Arja Rinnekankaan, jolla on ulkomaista kirjallisuutta suomeksi julkaiseva kustantamo – Lurra Editions – ja tällä hetkellä ohjelmassaan mm. Bernhard, Handke, Walser, Marion Brasch ja viimeisimpänä Angelika Klüssendorf. Illalla oli Klüssendorfin Tyttö-romaanin esittely. Suomessa yleisöä ei pakoteta pitkällä lukutuokiolla ja tyypillisillä johdattelevilla kysymyksillä ”Vieläkö jaksatte? Lukisinko vielä jotain? Joko riittää?” valehtelemaan kohteliaasti. Sen sijaan ohjelma sisältää lyhyitä otteita ja paneelikeskustelun. Lopuksi yleisökysymykset. En toki ymmärtänyt sanaakaan, mutta minulle kerrottiin, että aiheena oli ”Tyttö” pikemminkin sosiaalipsykologisena ”tapauksena” kuin kerronnan tyyli tai muoto. Muistelen, että meilläkin aikanaan (DDR:ssä) keskusteltiin enemmän sisällöstä ja aiheesta. Tilaisuuden koostamistapa toi mieleeni Berliinin Wannseessä järjestetyt kirjallisuusfoorumin kriitikkokierrokset, jotka esitettiin Saksan radiossa.
Kirjan esittely useamman henkilön toimesta ei joka tapauksessa vaikuta niin pelottavalta kuin se, että kirjailija yksin vie sekä itsensä että kuulijoiden kärsivällisyyden äärirajoille. Kyselijätkin rohkaistuvat nopeammin. Ehkä tämä palaa vielä ja saa joskus jalansijaa Saksassakin. En usko historian lineaarisuuteen – vaan juurikin yhteenpunoutumiseen.1
Hyvältä siis vaikuttaa, rakas muusani. Tässä vielä varsin luonnostellen. Pian lisää.
Terveisiä ja suukkoja.
(Kirjoittaja kiittää Suomessa asuvaa sveitsiläistä juustomestaria Peter Dörigiä, jonka Heidi-juusto odotti kirjoittamisen aikana palkkiona pöydällä.)
Suomentanut Anne Kilpi
1 Suomentajan huomautus: Alkutekstissä käytetty sana ”Flechten”, joka on viittaus Barbara Schiblin romaanin nimeen, tarkoittaa mm. yhteen punomista.

Stadtschreiber für Tampere im Oktober 2019: Hans Brinkmann aus Chemnitz

Oktober 2019: Hans Brinkmann aus Chemnitz als diesjähriger Stadtschreiber in Tampere

Hans Brinkmann (Foto: Schimaere Zyklothyme)

Tampere und Chemnitz sind seit 1961 Partnerstädte. Nicht nur diese lange Städtepartnerschaft verbindet die Städte sondern auch die laufenden Bewerbungen beider um den Titel der Europäischen Kulturhauptstadt. Chemnitz bewirbt sich für 2025 und Tampere für 2026.

Vor diesem Hintergrund steht auch die Auswahl des diesjährigen Stadtschreibers. Traditionell verbringt jährlich im Herbst ein*e deutschsprachige*r Schriftsteller*in einen Monat als Stadtschreiber*in in Tampere. Diese Residenz wird durch die Bereitstellung einer Unterkunft durch das Kulturamt der Stadt Tampere und durch die finazielle wie ideelle Unterstützung der Programmarbeit des DKT durch das Goethe-Institut Finnland ermöglicht.

Die diesjährige Wahl fiel auf  Hans Brinkmann, ein 1951 in Freiberg (DDR) geborener Schriftsteller, Kunstkritiker, Essayist und studierter Museologe. Er arbeitet als freischaffender Schriftsteller in Chemnitz. Neben Lyrik gehören zu  Hans Brinkmanns Repertoire auch Novellen, kunstgeschichtliche und -historische Essays sowie ein Roman. Zu seinem sechzigsten Geburtstag wurden u.a. sechs seiner Gedicht auch ins Finnische übersetzt. Sein Werk zeichnet sich durch gesellschafts- und sozialtkritische Inhalte und einem feinen ironischen  Ton aus.

Nach einem Besuch von DKT-Leiterin Nina im Kulturhauptstadtbüro Chemnitz im Sommer 2018 entspann sich ein Dialog zwischen dem  Deutschen Kulturzentrum in Tampere und dem Kulturamt in Chemnitz, in welchem Nina die Idee einbrachte, ob nicht der Stadtschreiber für 2019 aus Chemnitz kommen könnte. Die Stadt Chemnitz schrieb die Residenz aus und in einem mehrphasigen Bewerbungsverfahren nominierte Chemnitz seinen Stadtschreiber.

Hans Brinkmann wird den gesamten Oktober in Tampere wohnen und schreiben. Fünf  Texte, die Hans Brinkmann während seiner Residenzzeit in Finnland schreiben wird, werden in zwei Sprachen auf den DKT-Internetseiten veröffentlicht.

Stadtschreiber Brinkmann wird mehrere Auftritte und Lesungen haben, unter anderem an der Universität Tampere, im Finnischen Buchmuseum Pukstaavi in Sastamala, auf der Buchmesse in Helsinki am Stand der Deutschen Bibliothek, in der Avantgardeszene von Tampere. Er wird Verleger*innen, Schriftsteller*innen und Vertreter*innen der  freien Kunst- und Gallerieszene und  Repräsentant*innen der Stadt Tampere treffen.  Das DKT wird  darüber aktuell auf den Facebook-Seiten berichten.

Folgende öffentliche Auftritte  wird es im Oktober mit Hans Brinkmann in Finnland geben

Donnerstag, 10.10. um 18 Uhr  Lesung von Hans Brinkmann in Sastamala, im Finnischen Buchmusem Pukstaavi beim Kulturdonnerstag

Freitag 18.10. um 18 Uhr Open circle – Musik und Lyrik: Improabend mit OpenMic in Kansankioski (Volkskiosk) mit Mara Balls Gitarre und Hans Brinkmann Lyrik.  Rezitation der übersetzten Gedichte in anderen Sprachen, Romu & Random, Satamakatu 3 – 33200 Tampere.

Samstag 19.10.  15 – 18 Uhr Workshop und Netzwerken: Kreatives Schreiben, Spoken word, Malerei, Musik, Kennenlernen und Dialog Tampere – Chemnitz, Think tank mit Kreativen aus Tampere. Romu & Random, Satamakatu 3, 33200 Tampere

Donnerstag 24.10. um 16 Uhr  Schriftstellerbegegnung an der Universität Tampere mit Studierenden der Deutschen Sprache und anderen Interessierten. Moderation mit Treffpunkt Literatur-Leiterin Brigitte Reuter, Universität Tampere, Kanslerinrinne 1 Pinni B4113.

Sonntag, 27.10. ab 14 Uhr  Hans Brinkmann zu Gast am Messestand der Deutschen Bibliothek Helsinki.

Zu allen Veranstaltungen herzlich willkommen.

Bei Fragen bitte melden bei: Nina, tampere@kulturz.inet.fi

Zahlreiche Titel gibt es beim Eichenspinner-Verlag.

Hans Brinkmanns Publikationen u.a.

  • Poesiealbum 170, 1981.
  • Wasserstände und Tauchtiefen. Gedichte.Verlag Neues Leben, Berlin 1985.
  • Federn und Federn lassen. Gedichte.Verlag Neues Leben, Berlin 1988.
  • Außer Trost. Gedichte und Prosa.Octopus Verlag, Berlin 1992.
  • Schlummernde Hunde. Gedichte.Eichenspinner Verlag, Chemnitz 2006
  • knicken! gedichte.Eichenspinner Verlag, Chemnitz 2009.
  • Milchmädchen, rechne dich! Erzählungen.Eichenspinner Verlag, Chemnitz 2009.
  • Die Butter vom Brot. Gesellschaftsroman.Eichenspinner Verlag, Chemnitz 2011.
  • DESPOTIE. Gedichte nebst einem Essay des Autors.Eichenspinner Verlag, Chemnitz 2013.
  • Der Tag, an dem der Kalender zurückkehrt. 10 mal 6 Gedichte zum 60. Geburtstag von Hans Brinkmann auf Deutsch, Finnisch, Polnisch, Ungarisch, Albanisch, Griechisch, Türkisch, Russisch, Japanisch und Englisch.Eichenspinner Verlag, Chemnitz 2017.
  • Die Unheit. Gedichte.Eichenspinner Verlag, Chemnitz 2018.

 

Nina Dannert 29.9.2019